Kiki
Kiki aloitti rikosseuraamusalan opinnot syksyllä 2022. Päätös opiskella vartijaksi ei tapahtunut hetkessä, vaikka merkit olivat havaittavissa jo varhain. Kiki kirjoitti päätökseen johtaneesta ajatustyöstään ja siitä, miten ulkoapäin tulleista ennakkoasenteista huolimatta omaan tunteeseen luottaminen kannatti.
Muistatko, miltä tuoksui painotuore Aku Ankka, jonka silmät loistaen poimit pikkuruisilla sormillasi eteisen lattialta koulusta kotiin palatessa?
Minä muistan. Aku Ankka lienee ensimmäisiä muistojani lukemisesta – harrastuksesta, joka lopulta johdatti melko yllättävällekin opintopolulle.
Vuosien vieriessä ja sormien kasvaessa lehdet muuttuivat kirjoiksi ja kertomakirjallisuus tietokirjallisuudeksi. Teininä lainasin kirjastosta kaikkivoipaisuuspäissäni opuksen jopa Nietzscheltä – vain ymmärtääkseni olevani korkeintaan normaaliälyinen 16-vuotias, jolle moraalifilosofia oli vielä tarjoileminen hitusen helpommin pureskeltavassa muodossa.
Kaikeksi onneksi moraalia, ihmisyyttä, rikoksia ja rangaistuksia käsitteleviä kirjoja löytyi myös yleistajuisessa muodossa ja noihin aikoihin löysinkin Hannu Lauerman teokset käsiini.
En haluaisi sanoa, että siitä se sitten lähti, mutta kyllähän se lähti!
Kuten varmasti monilla muillakin – myös minulla – ajatukset rikollisuuden ja rikollisten parissa työskentelyn alavaihtoehdoista assosioivat voimakkaasti poliisin työhön, ja niinä intresseinäni poliisikoulu tuntuikin ainoalta vaihtoehdolta. Hain poliisikouluun vuosien mittaan useamman kerran. Toisinaan sisäänpääsy jäi yhdestä pisteestä, toisinaan useammasta, mutta joka tapauksessa koulun ovet pysyivät kiinni.
Tulin tulokseen, että ehkä paikkani vain on muualla.
Kaupan alalla vuosia työskennelleenä toisinaan leikittelin ajatuksella alan korkeakoulututkinnosta, mutta kerta toisensa jälkeen hylkäsin ajatuksen ammatillisten intressieni ollessa selkeästi muualla. En muista, oliko kyseessä lopulta äitini, joka linkkasi minulle rikosseuraamusalan sosionomitutkinnosta, mutta yhtä kaikki, linkin avattuani olo oli pitkästä aikaa toiveikas. Rikosseuraamusala jo lähtökohtaisesti kuulosti omalta.
Aloin tutkia asiaa.
Käänsin käytännössä internetin ympäri etsiessäni tietoa alasta. Lopetettuani olo oli kummallinen. Keskustelupalstojen kirjoitukset eivät varsinaisesti kutsuneet alan opintoihin, eikä asiaa juuri auttanut lähipiirini vähintäänkin epäluuloinen suhtautuminen asiaan. Alalla loukkaantumisen ja jopa kuolemisen riski näyttäytyi useassakin keskustelussa, ikään kuin nuo asiat eivät olisi elämissämme jatkuvasti läsnä. Poliisikouluun hakemiseni ei muistaakseni ikinä saanut samankaltaisia tunnereaktioita aikaan – hohdokkuuden viitta lepää edelleen tukevasti kyseisen instituution ryhdikkäillä harteilla.
Monenkirjavien mielipiteiden ristitulessa vakituisen paikan uhraaminen viihtyisässä kaupan alan esimiestyössä tuntui yhtäkkiä pelottavalta – onko tässä mitään järkeä?
Kysymyksen osoittautuessa itselleni epäedulliseksi päätin lopulta miettiä, että miltä asia minusta tuntuu? Aloina poliisi, vanginvartija ja moni muu verrattain haastava ihmissuhdetyö näyttäytyvät itselleni jollain tasolla kutsumusaloina, joita yhdistää ajatus työn merkityksellisyydestä itselle, yhteiskunnalle, kanssaihmisille.
Tunne 1 – järki 0.
"Ensin vanginvartijakouluun ja sen jälkeen todennäköisesti hakupaperia sisään rikosseuraamusalan sosionomikoulutukseen Laureaan. Tulen maitojunalla takaisin, jos olenkin väärässä koulusta ja kaikesta, mistä luulin olevani kiinnostunut." – Siinä oli pääpiirteittäin uusi suunnitelmani, jonka putoili sormiltani opintovapaahakemustani koskevan sähköpostin sivulle.
”Siellä sitten opetetaan, että vangeilla ei ole ihmisarvoa”, on mieleeni jäänyt, erään tuttavani totinen kommentti vielä muutamaa päivää ennen koulun alkua.
Paloin halusta tietää, saattoiko se olla totta.
Ensimmäisten viikkojen jälkeen saatoin huokaista helpotuksesta. Täytyy myöntää, että olin osin jopa yllättynyt siitä, miten hienotunteisesti ja ihmisarvoa kunnioittaen vankien asiainhoidosta, kohtelusta ja kurinpidostakin on koulussa puhuttu. Huolimatta siitä, onko kyse ollut etiikan, vankeuslain tai voimankäytön oppitunneista, on ainakin itselleni jäänyt sellainen tunne, että yhdenvertaisten pariin tässä ollaan menossa edelleen tekemään töitä.
Ajatus siitä, että monenlaisista rikoksista ja rikkomuksista seuraa jonkinlainen rikosoikeudellinen seuraamus useinkin – ihmisenä olosta ei koskaan.
Kiki
Julkaistu 12.10.2022